Kirj.
Stanley J. Weyman
Englannista (»Under the Red Robe») suomentanut
Mary Hämeen-Anttila
Hämeenlinnassa,Arvi A. Karisto Osakeyhtiö,1912.
I. Zatonin majatalo
II. »Vihreässä pilarissa»
III. Linna metsässä
IV. Madame ja mademoiselle
V. Hyvitys
VI. Pic du Midin kupeella
VII. Kunnon kepponen
VIII. Eräs kysymys
IX. Clon
X. Vangitseminen
XI. Matkalla Pariisiin
XII. Tienristeyksessä
XIII. Martinpäivän aatto
XIV. Jälkikesä
I luku
Zatonin majatalo
»Merkityt kortit!»
Ympärillämme seisoi hyvinkin parikymmentä henkilöä, kun tuo hupsu,joka ei tiennyt, kenen kanssa hän oli tekemisissä, yhtä vähän kuinhän osasi kestää häviötänsä säädyllisen miehen tavoin, sinkauttinämä sanat minulle päin silmiä. Voin vannoa hänen luulleen saavansaminut pauhaamaan ja raivoamaan, käymään käsirysyyn kuten tavallinentappelupukari. Mutta se ei ollut milloinkaan Gil de Beraultin tapaista.En edes toviin katsonut häneen sen jälkeen kun hän oli syytöksensälausunut. Sen sijaan silmäilin ympärilleni — hymyillen, bien entendu— katsojien joukossa huomasin ainoastaan de Pombalin sellaiseksi,jota minun kannatti pelätä, ja sitten nousin viimein ja tarkastelinvirmapäätä yrmeällä katsannolla, joka oli peloittanut vanhempia jaymmärtäväisempiäkin miehiä kuin hän oli.
»Merkitytkö kortit, herra englantilainen?» sanoin jäätävänkylmäkiskoisesti. »Sellaisia käytetään pelurien puijaamiseen — eikäkoulupoikien, jotka ovat saaneet liian vähän kuritusta.»
»Mutta sanon vieläkin, että ne ovat merkityt!» vastasi hän kiivaastikummallisella ulkomaalaisella murteellaan. »Viime jaossa en saanutainoatakaan valttia, ja te korotitte panoksen kaksinkertaiseksi. Olettepettänyt minua, herraseni, se on selvä totuus!»
»Monsieuria on helppo pettää — kun hän pelaa kuvastin takanaan»,huomautin minä kuivasti.
Yleisö remahti nauruun, joka olisi voinut kuulua kadulle asti; sehoukutteli pöytämme luo kaikki ne majatalon vieraat, joita hänenäänekäs huudahduksensa ei ollut jo saanut siirtymään sijoiltaan. Muttaminä pysyin äkäisen näköisenä. Odotin kunnes oltiin taas hiljaa,viittasin sitten paria kolmea meidän ja oven väliin asettunuttavetäytymään syrjään ja osoitin tuimasti oveen.
»St. Jacquesin kirkon takana on pikku aukio, herra ulkomaalainen»,sanoin pannessani hatun päähäni ja heittäessäni viitan käsivarrelleni.»Kai seuraatte minua sinne?»
Hän sieppasi hattunsa, kasvot tulipunaisina häpeästä ja suuttumuksesta.
»Mielihyvin!» huudahti hän. »Hornan kitaan, jos mielenne tekee!»
Katsoin asian päätetyksi, mutta silloin laski markiisi kätensä nuorenmiekkosen käsivarrelle ja pidätti hänet.
»Se ei saa tapahtua», sanoi hän kääntyen nuorukaisesta minuun ylpeänäja ylhäisenä sävyltään. »Te tunnette minut, herra de Berault. Tämä onjo mennyt kyllin pitkälle.»
»Liian pitkälle, herra de Pombal», vastasin terävästi. »Mutta joshaluatte asettua ystävänne sijalle, ei minulla ole mitään sitä vastaan.»
»Ei, kiitos!» epäsi hän huolettomasti kohauttaen olkapäitään. »Tunnenteidät enkä taistele teidänlaistenne kanssa. Eikä sitä tarvitsetämänkään herran tehdä.»
»Ei tietystikään», vastasin kumartuen syvään, »jos häntä miellytt