Produced by Tapio Riikonen
Jyväskylässä,Weilin ja Göös'in kirjapainossa,1879.
Arne, kirj. Björnstjerne Björnson
Kaksi kosijata, kirj. Carit Etlar
Auringon välkähdyksiä, kirj. Sylvia
Veliviha, kirj. Berthold Auerbach
Ensimmäinen luku.
Kahden vuoren välillä oli syvä rotko; siinä rotkossa kulki vetevä jokiraskaasti kivistä ja soraista uraansa. Korkeat olivat vuoretkummallakin puolen ja jyrkät, jonkatähden toisen kuve olikin kalju;mutta aivan vuoren juuressa ja niin likellä jokea, että tämä keväälläja syksyllä roiski vettänsä siihen, seisoi vihanta metsikkö, katsoiylös, katsoi eteensä eikä päässyt sinne, ei tänne.
"Mitähän jos verhoisimme vuoren?" kysyi eräänä päivänä kataja ulkomaantammelta, jota hän oli likempänä kuin kukaan muu. Tammi kurkisti alasnähdäkseen, kuka se oli, joka puhui; hetken jälkeen taas katsoi ylöseikä virkannut mitään. Joki uhkui niin raskaasti, että se kävivalkoisena; pohjatuuli oli tunkeutunut rotkoon ja vinkui loukoissa;kalju vuori riippui, siinä raskaana päällä ja paleli; — "mitähän josverhoisimme vuoren?" sanoi kataja hongalle toisella puolellaan. "Mesiihen kaiketi pystyisimme ennen muita", vastasi honka, silittelipartaansa ja silmäili koivua, "mitä arvelet?" Mutta koivu katseliepäileväisesti ylös vuorta kohden; se makasi niin raskaana hänenpäällänsä, että hänestä tuntui kuin voisi hän tuskin hengittääkään."Verhotkaamme se Jumalan nimessä", lausui koivu, ja nämät kolme ne vaanolivat, jotka ryhtyivät vuorta verhoamaan. Kataja kävi etummaisena.
Kun he olivat kulkeneet vähän matkaa, tuli kanerva heitä vastaan.Kataja näytti aikovan mennä sen sivuitse. "Ei, ota kanerva mukaan",kehoitti honka. Ja kanerva matkaan. Pian alkoi kataja vieriä alaspäin;"tartu minuun", sanoi kanerva. Kataja teki työtä käskettyä, ja missävaan oli pienikin rako, siinä pisti kanerva sormen sisään, ja missä hänvaan oli saanut sormensa sisään, siihen tunki kataja koko kätensä. Hekipusivat ja ryömivät, honka kömpi työläästi jälessä, koivu samaten."Siinä on siunausta", lausui koivu.
Mutta vuori alkoi tuumailla, mitä pientä karjaa se mahtoi olla, kunkipusi ja kapusi häntä ylös. Ja kun hän oli sitä miettinyt pari sataavuotta, lähetti hän pienen puron alas katsontaan. Se nyt oli juurikirren lähdössä, ja puro luikerteli eteenpäin siksi kun hän tapasikanervan. "Kanerva kulta, etköhän mua päästäisi menemään, minä olenniin pikkuinen", rukoili puro. Kanervalla oli niin hirmuisen kiire,nosteli vaan vähän hartioitaan ja pyrki eteenpäin. Puro pääsi alemmaksija jatkoi matkaansa. "Kataja kulta, etköhän mua päästäisi menemään,minä olen niin pikkuinen." Kataja katsoi häneen tuimasti; mutta kunkanerva oli sallinut hänen matkaansa jatkaa, niin saattoi, tietysti,hänkin sen tehdä. Puro pääsi alas ja riensi taas eteenpäin ja tuli nytsinne, jossa honka seisoi ja läähätti viertämässä. "Honka kulta,etköhän mua päästäisi menemään, minä olen niin pikkuinen, niin kovastipikkuinen"; rukoili puro, suuteli hongan jalkoja ja tekeytyi niinherttaisen suloiseksi. Honka siitä kävi häpeilleen ja antoi puronmennä. Mutta koivu suoristi selkäänsä, ennenkuin puro ennättikäänrukoilla. "Hi, hi, hi", viruutti puro ja paisui. "Ha, ha, ha", hohottipuro ja paisui. "Ho, ho, ho", kohisi puro ja viskasi kanervan jakatajan ja hongan ja koivun nenälleen ja selälleen ylös ja alassuurissa mäissä. Vuori istui monta sataa vuotta sen jälkeen jamuisteli, eikö hän sinä päivänä vaan lienee vetänyt suutansa nauruun.
Olihan s