Produced by Tapio Riikonen
Kirjoitti
I. Turgenjew
Suomensi Samuli S.
G. W. Edlund, Helsinki, 1886.
Kuningas Lear arolla.
Kerran talvi-iltana olimme koolla vanhan yliopistokumppanimme luona.Meitä oli viisi kuusi henkeä. Rupesimme muun muassa keskustelemaanShakespearesta, hänen tyypeistään, siitä, kuinka tarkkoina jatodellisina ne on vedetty esille aivan keskeltä ihmiselämän hyörinää.Ihmettelimme heissä elämän totuutta, jokapäiväisyyttä. Jokainen meistäoli nähnyt näitä tyypejä ja tiesi mainita jonkun Hamletin tahi Otellontahi Fallstaffin, jopa Rikard kolmannen ja Makbetinkin (viimeksimainittuja tosin vaan mahdollisuutta myöten).
— "Mutta tiedättehän, hyvät herrat," huudahti meidän isäntämme,ikäpuoli mies; "minäpä tunsin kuningas Learinkin!"
— "Mitenkä?" kysyimme.
— "Niinpä vain! Tahdotteko, niin kerron teille?" Ystävämme aloittikertomuksensa.
Lapsuuteni ajan ja ensimmäiset nuorukais-ajat hamaan viidenteentoistaikävuoteeni saakka elelin maalla, äitini, rikkaan tilan-omistajan,luona X:n läänissä. Luulin kuin luulinkin, että jo näiltä ammoisiltaajoilta jäi muistooni lähimmäisen naapurimme erään Martin PetrovitshHarlow'in kuva. Ja tuskinpa moinen kuva muistosta ottaisihaihtuakseenkaan; mointa miestä en ole sittemmin elämän päivinäninähnyt. Kuvailkaa mielessänne mies, suuri kuin jättiläinen! Kookkaasenruumiisen oli liittynyt suunnaton pää, aivan välittömästi, — ei kaulanjälkeäkään; keltaisenharmaa tukka kohota pöyrysi kuin hyväkin ruko,alkaen melkein pörröisten kulmakarvain juurilta. Sinerväin, melkeinkuni kuorittujen kasvojen laajalla tanterella istua jörrötti paksupahkanenä; siinä ylpeästi siiraili pari pikkuruisia sinisiä silmiä;siinä myös aukeili suu, pikkuruinen sekin, mutta vino, halkinainen,samaa väriä kuin koko kasvotkin. Ääni tuli tästä suusta tosin käheänä,mutta erinomaisen kovana ja kumisevana. Hänen äänensä piti samaa elämääkuin kimpullinen kankirautoja, jotka pannaan rattaille niin että toinenpää letkuu ulkona ja joita sitten lähdetään vetämään huonostikivitettyä katua myöten. Harlow puhui aina niinkuin olisi huutanutjollekin kovassa vastatuulessa leveän kuopan yli. Vaikea olisi ollutsanoa, mitä Harlow'in kasvot milloinkin ilmaisivat: niin laajat neolivat. Yhdellä silmäyksellä noita kasvoja välistä ei ennättänytnähdäkkään. Mutta vastenmieliset ne eivät olleet — oikein niissä asuijonkunlainen mahtavuus; hyvin olivat oudot ja kummalliset. Ja millaisetolivat hänellä kädet — patjoja nekin! Entä sormet, entä jalat! Muistanminä vielä, kuinka kunnioittavaa kauhua minä tunsin, katsellessaniMartin Petrovitsh'in kaksi-kyynäräistä selkää ja hartioita leveitä kuinmyllyn kivet. Hänen korvansa ne minun enimmän hämmästyttivät! Rinkilämikä rinkilä: siinä laskokset ja palmikot ja kaikki: ja posket ne noinvaan kannattelivatkin niitä puolelta ja toiselta.
Kesät talvet kävi Martin Petrovitsh viheriästä verasta tehdyssäkasakinissa,[1] jota kiinnitti vyötäisille tsherkessiläinen vyö;jalassa oli rasvanahkaiset saappaat. Kaulusta en nähnyt hänellämilloinkaan, ja mihinpä sen olisi sitonutkaan? Hän hengitti pitkään jaraskaasti kuin härkä, mutta astui hiljaa. Näytti siltä kuin hänhuoneesen jouduttuaan olisi alin-omaa peljännyt särkevänsä jakaatavansa kumoon kaikki, jonka vuoksi hän siirtyelikin paikastatoiseen varovasti, enimmäkseen vaan kuve edellä, ikäänkuin varkain.Voimaa hänellä oli todellakin kuin Herkuleella, ja siksi hän olikinsuuressa arvossa pide