Produced by Tapio Riikonen
Kirj.
Nikolai Gogol
Venäjän kielestä suomensi Samuli S.
Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran palkitsema käännös.
W. Churberg'in romani-kirjasto.
Suomennoksia ulkomaan klassillisesta kaunokirjallisuudesta.
Toinen vuosikerta.
Helsingissä,Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kirjapainossa,1882.
Ravintolan porttiin N.N. nimisessä läänin pääkaupungissa ajoivatkoreanlaiset, pienenlännät vaunut, jommoisissa tavallisesti kulkevatnaimattomat miehet: virasta eronneet överstiluutnantit, alikaptenit,tilan-omistajat, joilla on talonpoikia noin sata sielua, sanallasanoen, kaikki semmoiset, joita sanotaan keskinkertaiseksiherrasväeksi. Vaunuissa istui herrasmies. Ei hän ollut kaunis mies,vaan ei rumakaan; eikä hän ollut liian lihava eikä liian laiha; eihäntä saattanut sanoa vanhaksi, eikä taas niinkään, että oli liiannuori. Hänen tulonsa kaupunkiin ei nostanut mitään melua, eikä siitämitään erinomaista seurannutkaan. Olihan vaan kaksi venäläistätalonpoikaa kapakan ovella vastapäätä ravintolaa, ja nämä siinävirkkoivat toisilleen jotakin, joka koski enemmän itse ajopeliä kuinajopelissä istujata.
— "Katsos tuota", sanoi toinen. "Onpas sitäkin pyörä! Mitäs luulet?
Kestääköhän tuommoinen pyörä, jos nyt niinkuin siksi tulisi, aina
Moskovaan, vai eikö kestä?"
— "Kestää", vastasi toinen.
— "Mutta ei maar Kasaniin kestäkään".
— "Eikä kestäkään".
Siinä sen jutun loppu. Ja sitten vielä, — rattaiden saavuttuaravintolan kohdalle, tuli vastaan nuori mies, valkoisissakanevassi-housuissa, peräti kapeissa ja lyhyissä, yllään muotiatapaileva frakki, jonka alta pilkisteli maniska, ja siinä Tulassa tehtyneula, koristettu pronssisella pistolilla.
Nuori mies kääntyi ympäri, katsahti ajopeliin, pidätti kädelläänlakkiansa, jonka tuuli oli vähällä viedä, ja meni menojansa.
Rattaiden ajettua pihaan, tuli herralle vastaan ravintolan palvelija,niin vilkas ja vikkelä, ett'ei outo oikein voinut huomata mimmoisetkasvotkaan hänellä olivat. Ulos pyyhe kädessä hyppäsi tämä pitkä mies,yllään pitkä demikotonitakki, jonka selkätaive oli melkein niskassaasti. Hän heilautti kerran päätänsä ja läksi saattamaan herraa ylöspuisia portaita myöten huoneesen, minkä Luoja oli hänelle suonut. Huoneoli tavallista laatua, sillä ravintola oli myöskin tavallista laatua,toisin sanoen juuri semmoinen kuin lääninkaupunkien ravintolat ovat,joissa matkustajat kahdesta ruplasta vuorokaudessa saavat rauhallisenhuoneen torakkain kanssa, jotka luumuina kurkistelevat kaikistanurkista. Lisäksi on näissä huoneissa ovi läheiseen huoneesen ja ovenedessä aina piironki. Sinne toiseen huoneesen saa sijansa naapuri,hiljainen ja rauhallinen mies, mutta sanomattoman utelias ja halullinensaamaan tietoa matkustajan pienimmistäkin seikoista. Ulkoa oliravintola sisuksen mukainen; se oli hyvin pitkä, kahdenkertainen.Alimmainen kerta ei ollut rapattu, vaan piti julki tummanpunaisia pikkutiilejänsä, likaisen karvaisia jo itsessäänkin, vaan vielä enemmäntummentuneita pahasta ilmasta. Yläkerta oli maalattu i'än-ikuisellakeltaisella värillä. Alakerrassa oli puoteja, joissa myötiin länkiä,köysiä ja rinkuloita. Nurkimmaiseen puotiin tai oikeammin akkunaan oliottanut sijansa makuvarin myöjä, vieressään samovari (vedenkeittäjä)punaisesta vaskesta ja naama yhtä punainen kuin samovarin vaskikin,niin e