Romaani
Kirj.
I. S. TURGENEv
Venäjänkielestä suomensi
Samuli S.
Helsingissä,Kustannusosakeyhtiö Otava,1899.
10 p:nä elokuuta 1862, kello neljäiltapuoleen oli paljo yleisöä liikkeellä Baden-Badenin kuuluisan"Conversation'in" edustalla. Ilma oli erinomaisen kaunis. Ylt'ympärilläoli kaikki juhla-asussa: viheriöivät puut, kodikkaan kaupunginvaaleanväriset kartanot, aaltomaiset vuoret, — kaikki levitlelihesiinä täydessä apeudessaan hyvänsävyisen auringon paisteessa. Kaikkisiinä hymyili, ja oli tuossa hymyilyssä jotain sokeasti luottavaista,herttaista. Samallainen epämääräinen, mutia hyväntahtoinenhymy se asui ihmistenkin kasvoilla, nuorilla ja vanhoilla, rumilla jakauniilla. Parisilaiset lordit, mustattuine kulmineen ja puuderoituinekasvoineen, eivät hekään häirinneet ilmeisen tyytyväisyyden jariemuisan mielen tunnelmaa. Päin vastoin muistuttivat kirjavat nauhat,höyhenet ja terästäplät naisten hatuissa ja harsoissa ehdottomastikinkeväisten kukkasten ja väririkkaitten siipien heleätä kimaltelua jahilpeää elähtelyä. Ainoastaan kaikkialla kajahleleva, kuiva, sorahtavafranskankieli, — se yksinään ei voinut korvata lintujen liverrystä, eiedes olla sen vertaistakaan.
Kaikki kävi muutoin entiseen tapaansa. Lavalla soitteli orkesterimilloin potpourria "Traviatasta", milloin Straussin valssia,milloin "Jos tietäis hän", erästä venäläistä romanssia, jonkaystävällinen kapellimestari oli sovittanut soittimille. Pelisaleissa,viheriäinpöytäin ympärillä, tungeskeli yhä entisiä, kaikille tuttujahenkilöitä, ja heidän kasvoillaan asui yhä tuo entinen tylsä ja ahnas,milloin hämmästyksen, milloin harmin, selvään sanoen saaliinhimon ilme,jonka korttikuume painaa kaikkiin, kaikkein aristokraattisimpiinkinpiirteisin. Siellä seisoi kuin ennenkin tuo tuttu, lihavanläntä javarsin keikarimaisesti puettu tamhovilainen tilan-omistaja, jokasilmät pullollaan,, nojaten rintaansa pöytää vastaan ja välittämälläcroupierien[1] kylmäverisistä myhäilyistä, käsittämättömillä,kiihkoisilla tempouksilla karisteli hikisestä kädestään kultarahojaruletin kaikkiin neljään nurkkaan juuri silloin kuin huudettiin rienne ra plus![2] ja siten riisti itseltään jok'ainoan voittamisenmahdollisuudenkin, vaikka onni olisi ollutkin suosiollinen. Tämäei häntä kumminkaan estänyt samana iltana kaikin puolin yhtymästäruhtinas Cocòn tyytymättömyyden purkauksiin, saman ruhtinas Cocòn, jokaoli aateliston oppositsionin kuuluisia johtajia ja joka Parisissa,prinsessa Matildan salonissa, keisarin kuullen oli niin koreastisanonut: "Madame, le principe de la propriété est profondement ébranléen Russie."[3]
Venäjän puun luokse, à l'Arbre russe, kerääntyi, kuten ainakin,meidän armaita kansalaisiamme, mies- ja naispuolisia. He saapuivatsinne ahkerasti, välinpitämättömästi, muodinmukaisesti,tervehtivät toisiansa ylevällä tavalla, hienostija vapaasti, niinkuin sopikin sellaisten olentojen, jotka seisovataikakautensa sivistyksen korkeimmalla huipulla, mutta jotka, yhdyttyäänja istahdettuaan, eivät osanneet sanoa toisilleen juuri mitään. Heitäsaattoi siinä huvittaa joutavanpäiväinen jaaritus, tuommoinen"tyhjän kaataminen siihen, missä ei mitään ole", tahi saattoi heilletuottaa huvitusta muuan jo aikaa sitten syrjään jäänyt franskalaineneks-kirjailija, narri ja lörppö, joka siinä heidän edessäänvinkuroitsi, juutalaiskengät huononpäiväisissä jaloissa ja iljettäväparranviikkoinen ruokottomassa, kuonomaisessa leuassa, ja lateli heilleikivanhoja, peräti julkeita ja peräti tympeitä juttuja. Hän m