E-text prepared by Tapio Riikonen
Kertomus Turkin vallan perustamisajoilta kansalle ja nuorisolle
Kertonut
W. O. von HORN
Suomennos
Kuopiossa,U. W. Telén & C:o,1902.
Eräänä päivänä alkupuolella toukokuuta 1452 kulki muudan armenialainenAdrianopelin rantakatua pitkin Maritsajoen rannalla olevallevesiportille päin. Hänen päällään oli pitkä, musta kauhtana jaomituinen armenialainen lakki syvällä päässä. Hän näytti jo ijäkkäältämieheltä, sillä hänen hartiansa olivat kumarassa ja pitkä, melkeinvalkoinen parta peitti lähes kokonaan hänen kasvonsa, mutta poskillahänellä oli vielä nuorekas väri. Ammatiltaan hän nähtävästi olikuljeskeleva rihkamakauppias, kuten monet hänen kansastaan. Hän näetkantoi edessään leveästä hihnasta pitkulaista neliskulmaista koria,jossa hän nahkapeitteen alla suojellen säilytti tavaroitaan. Siinä olikalliita ryytejä, tuoksuvia öljyjä ja voiteita, jommoisia turkkilaisetnaiset mielellään käyttävät kylvyissään varsinkin voidellakseentuuheata, tummaa tukkaansa kylvyn jälkeen hyvänhajuiseksi.
Hänen kasvojensa ilme näytti kylmältä ja välinpitämättömältä, mutta jostarkasti hänen tuikeita, teräviä, levottomasti vilkuilevia, kaikkeatähysteleviä silmiään, niin tuli toiseen käsitykseen, ja tuonäennäisesti tylsä välinpitämättömyys näytti olevansa naamari, jonkataakse hänen kansansa koko henkinen sukkeluus ja neuvokkaisuuskätkeytyi.
Maritsan toisella puolen olevista ihanoista puutarhoista toi leutotuulen henki tuoksua tuhansista kukista väsynyttä matkamiestä vastaanja hänen ohitsensa ylvästä kaupunkia kohden, joka seitsemällekukkulalle rakennettuna, niinkuin vanha Rooma, komeasti loisti laskevanauringon kultahohteessa.
Joen rannoilla hyöri kirjavanaan uimamiehiä ja korkeiden muurienympäröimissä puutarhoissa käyskenteli paksuihin huntuihin verhottujanaisia, sillä aikaa kun heidän vartijansa, mustat, vahvaruumiisetafrikalaiset olivat vahdissa ovilla.
Ratsumiehiä uljasten, puhdasrotuisten arapialaisten tammojen selässäkiiti ohitse loistavasti koristettuina, niinkuin itämaan tapa vaatii.Dervishejä hiiviskeli pitkin tietä, ikäänkuin heidän ajatuksensaolisivat olleet kaiken maallisen yli korotettuina, ja kuitenkinpälyivät heidän silmänsä joka taholle, niin ettei pieninkään asiajäänyt heiltä huomaamatta.
Turkkilaisten joukossa asteli nöyränä kreikkalainen, joka tarkoinlaski, kuinka paljon hänen kannatti millekin vastaantulijallekumartaa. —
Turkkilaisten antoi armenialainen rauhassa mennä ohi, jos he eiväthäneltä mitään ostaneet; mutta kun tuli joku kreikkalainen, jokamilloin käyttäytyi nöyrästi kuin orja, milloin taas ylimielisesti kuinkäskijä, silloin välähti hänen silmässään kamala loiste ja syvällejuurtunut kansallisviha tuli pian ilmi.
Aivan lähellä sitä paikkaa, mistä tie jyrkästi kääntyi portille, kasvoiiso surupaju Maritsan aaltojen kostuttamana, ja sen hienojen,riippuvien, mutta tuuheutensa kautta varjoisten oksien suojassa olikivipenkki, joka ei ainoastaan houkutellut levähtämään, vaan myöserittäin hyvin sopi myymäpaikaksi hänen voiteilleen, öljyilleen jaryydeilleen. Siihen istahti armenialainen. Tuontuostakin koetti hänenkatseensa mitata näköpiirin reunaa lähenevän auringon korkeutta.
Tästä hän saattoi nähdä portin lävitse jokseenkin kauvas sitä kaupunginkatua pitkin, joka päättyi vesiporttiin.
Eloisan näytelmän mitä erilaisimpia jalkamiehiä ja ratsastajia, joitakulki ulos ja sisään, k