Kirj.
Suomentanut
Iivari Wallenius
WSOY, Porvoo
1906.
SISÄLLYS:
ENSIMÄINEN OSA.
TOINEN OSA.
KOLMAS OSA.
NELJÄS OSA.
VIIDES OSA.
VIITESELITYKSET:
Vuoden 1806 alussa tuli Nikolai Rostof lomalle. Denisovkin läksisamalla kertaa kotiinsa Voroneshiin, ja Rostof sai hänet lähtemäänmukanaan Moskovaan saakka, missä hänen piti vähän viivähtämän heidänluonaan. Viimeisen edellisessä pysähtymispaikassa kohtasi Denisoftoverin, jonka kera tyhjensi kolme pulloa viiniä ja loppumatkanMoskovaan saakka hän nukkui kyytireen pohjalla, vaikka tie olikinkuoppaista. Rostof istui hänen vieressään ja sikäli kuin lähestyttiinMoskovaa tuli hän yhä kärsimättömämmäksi.
— Joko pian? Joko pian? Oi näitä sietämättömiä katuja, puoteja,rinkeliä, lyhtyjä, ajureita! — ajatteli Rostof, kun he tulliportiltasuoriuduttuaan jo vihdoinkin ajoivat Moskovan kaduille.
— Denisof, olemme perillä! Nukkuu! — puheli hän nojaten ruumistaaneteenpäin, ikäänkuin hän siten olisi toivonut saavansa kiirehdityksireen kulkua.
Denisof ei vastannut.
— Kas tuossapa on sama kulmaus, jossa ajuri Saharilla oli tapanaseisottaa; siinäpä onkin Sahar, hänellä on yhä vielä sama hevonen.Tuossa on myös puotirähjä, josta mesileivoksia ostettiin. Eikö jo piansaavuta? No!
— Mihinkäs taloon sitä oikeastaan? — ajaja kysyi.
— Tuonne, tuonne päähän, suureen taloon, etkö jo näe! Tuo on meidäntalomme, — puheli Rostof, — onhan tuo meidän talomme! Denisof!Denisof! Heti saavumme perille!
Denisof nosti päätään, yskiä köhisteli, mutta ei vastannut mitään.
— Dmitri, — kysyi Rostof kuskipukilla istuvalta palvelijalta. — Eikötuo tuli ole meiltä?
— Kyllä, on se, isän työhuoneessa se palaa.
— Eivätkö he vielä ole menneet levolle? Hä? Mitäs arvelet? —Kuuleppas, äläkä unohda, hanki minulle heti uusi ratsuviitta, — lisäsiRostof, hypistellen vasta puhjenneita viiksiään. — No, anna nyt mennä,— huusi hän ajajalle. Heräähän jo, Vasja, — virkkoi hän Denisoville,jonka pää taas nyökähteli. — Ajahan, aja, koko kolme ruplaa saatjuomarahaa! — huudahti Rostof, kun enää kolme talon mittaa olijälellä. Hänestä näytti, etteivät hevoset lainkaan liikkuneet.Vihdoinkin reki pysähtyi oikealle pääovesta; yläpuolellaan näki Rostoftutun räystäskoristeen josta rappaus oli lohkeillut, rappuset jakatukäytäväpylvään. Ennenkuin hevonen oli pysähtynyt, hyppäsi hänreestä ja juoksi kuistille. Talo seisoi siinä liikkumatonna,välinpitämättömänä, aivan kuin ei olisi sitä koskenut, kenen saivieraakseen. Kuistilla ei ollut ketään. "Jumalani! Onkohan vaan kaikkihyvin!" — ajatteli Rostof, sydän sykkyrässä hetkeksi seisahtaen jaheti taas juosten läpi kuistin ja ylös tuttuja, rapistuneita portaita.Vielähän tuo vanha lukonväännin, jonka likaisuus oli harmittanutkreivitärtä, avautui yhtä herkästi. Etehisessä paloi talikynttilä.
Mihaila vanhus nukkui laatikon kannella. Ratsupalvelija Prokofi, jokaoli niin väkevä että nosti vaunut takanavatista, istui punoenveranpalteista tallukoita. Hän katsahti avautuneelle ovelle javälinpitämättömät uniset piirteensä muuttuivat tuokiossa riemuitsevanhämmästyneiksi.
— Hyvät ihmiset, valista mua! Nuori kreivi! — huudahti häntuntiessaan tulijassa nuoren herran. — Mitä tämä on? Kyyhkyläiseni! —ja Prokofi, mielenliikutuksesta vavisten