Romaani Ranskan vallankumouksen ensi ajoilta
Kirj.
Helsingissä,Kustannusosakeyhtiö Otava,1896.
Markiisi de St. Alais.
Koetus.
Kokous.
Lähetystö.
Eräs kohtaus tiellä.
Kapina.
Gargouf.
Trikolori.
Kapinan jälkeisenä aamuna.
Kaksi leiriä.
Kaksintaistelu.
Hirteen! Hirteen!
Kirkkoherran huolet.
Milhau'ssa.
Kolme yksissä vaunuissa.
Froment Nîmes'istä.
Kurja olento.
Nîmes'issä.
Tiedustelu.
Kaksi kosijaa.
Korkea asema velvoittaa.
Ratkaisu.
Tuhatvuotinen valtakunta.
Päivä valkenee.
Ensimäinen luku.
Markiisi de St. Alais.
Noustuamme penkereelle, jonka isäni oli vähää ennen kuolemaansalaitattanut ikkunoiden alle linnan takapuolelle ja joka eroittilinnan vastaperustetusta nurmikentästä, pysähtyi St. Alais ja katsoiympärilleen silmäyksellä, joka ilmaisi huonosti salattua ivaa.
— Minne kasvitarha on joutunut? kysyi hän halveksivalla hymyllä.
— Isä muutti sen toiselle puolelle.
— Pois näkyvistä?
— Niin, vastasin minä, se on ruusutarhan takana.
— Englantilaista, tietysti, sanoi hän ivallisella kohteliaisuudella.
Ja teistä on mieluisempaa katsella ikkunoistanne tätä nurmen paljoutta?
— On kyllä.
— Entä puisto? jatkoi hän; luultavasti se on asetettu niin että sepeittää kylän?
— Niin on.
Hän nauroi.
— Niinhän ne ystävänne tahtovat, sen huomion olen tehnyt. He kylläosaavat jaaritella veljellisyydestä, vapaudesta, yhdenvertaisuudesta;he rakastavat kansaa, mutta mieluimmin etäältä, puiston eli korkeankuusiaidan takaa. Minulla on St. Alais'ssa väki silmäini alla ja kun hekäyttäytyvät sopimattomasti on siellä heidän varalleen carcan. Muttakas, missä teidän kaularautanne on? Sen paikka oli ennen vastapäätäporttia.
— Se on porona, vastasin ja tunsin samalla veren syöksähtävänkasvoihini.
— Isännekö sen poltti? kysyi St. Alais kummastuneena.
— Ei, vaan minä, vastasin jurosti, halveksien itseäni siitä, ettähäpesin tekoa, josta ennen olin ollut niin ylpeä. Poltin sen viimevuonna, sillä minun mielestäni kuuluvat sellaiset kidutuskoneetmenneisiin aikoihin.
Markiisi oli tuskin viittä vuotta vanhempi minua, mutta ne viisivuotta, jotka hän oli viettänyt Pariisissa ja Versailles'issa, tekiväthänet ihmeen paljon etevämmäksi minua ja hänen ylenkatseellisenhämmästynyt silmäyksensä oli minusta kuin piiskan isku. Hän eikuitenkaan virkkanut enää mitään siitä asiasta, vaan alkoi oltuaanvähän aikaa vaiti puhua isästäni. Muistuttaen mieleeni monta asiaa jatapausta isäni ajoilta puhui hän hänestä niin suurella kunnioituksellaja rakkaudella, että kiukkuni aivan haihtui.
— Hänen seurassaanpa minä ensimäisen lintunikin ammuin, sanoi hänmiellyttävällä tavallaan, joka oli hänelle lapsuudesta saakka ominaista.
— Kaksitoista vuotta takaperin.
— Aivan oikein, monsieur, ja minä muistan siltä ajalta pienenpaljassäärisen pojan, joka aina juoksenteli jälessäni, kutsui minuaViktoriksi ja kunnioitti maailman suurimpana miehenä. Enpä aavistanutsilloin että hän oli kerran selittelevä minulle mielipiteitäänihmisen oikeuksista. Jumalani, minun täytyy todellaki