Seikkailuromaani Afrikan rannikolta
Kirj.
Englanninkielestä suomentanut
A. J. Salonen
Hämeenlinnassa,Arvi A. Karisto Osakeyhtiö,1922.
Olin juuri kuudentoista vuoden vanha, kun karkasin merille.
En tehnyt sitä siksi, että minua olisi kohdeltu kotonaepäystävällisesti. Päinvastoin jätin jälkeeni hellän ja lempeänisän, rakastavan ja ystävällisen äidin sekä veljiä ja sisaria, jotkarakastivat minua ja surivat minua kauan sen jälkeen kuin olin mennyt.
Mutta ei kenelläkään ollut enemmän syytä valittaa tätä lapsenosoittamaa tottelemattomuutta kuin minulla itselläni. Minä kaduinpian tekoani, ja myöhemmässä elämässäni aiheutti se minulle tuskaa,kun ajattelin sitä tuskaa, jota olin tuottanut sukulaisilleni jaystävilleni. Aikaisimmista ikävuosistani asti oli minulla ollut halumerille — ehkei niin paljon tullakseni merimieheksi kuin päästäksenimatkustamaan suurella valtamerellä ja näkemään sen ihmeitä. Tämähalu näytti kuuluvan luonteeseeni, sillä vanhempani eivät milläänlailla edistäneet sellaista taipumusta. Päinvastoin tekivät he kaikenvoitavansa herättääkseen minussa vastenmielisyyttä merielämää kohtaan,koska isäni oli suunnitellut minulle aivan erilaisen uran. Muttaisäni neuvot ja äitini pyynnöt osoittautuivat kaikki tehottomiksi.Itse teossa — tunnen häpeätä myöntäessäni sen —- niillä oli aivanvastakkainen vaikutus, kuin mitä oli tarkoitettu; sen sijaan, että neolisivat vähentäneet taipumustani lähteä ulkomaille, ne vain tekivätminut innokkaammaksi toteuttamaan tarkoitukseni! Itsepäisten luonteidenlaita on usein siten, ja pelkään, että minun luonteeni oli poikavuosinaliiaksikin itsepäinen. Ihmissuvun yleinen virhe on haluta eniten sitä,mikä on kiellettyä, enkä minä ehkä suurestikaan poikennut toisistatehdessäni niin.
Varmaa on, että se, johon vanhempani toivoivat minun vähimmin tuntevanmielenkiintoa — suureen suolaiseen mereen — oli juuri se päämäärä,jossa mieleni alinomaa askarteli — kaikkien halujeni ja pyrkimystenipäämäärä.
En voi sanoa, mikä ensinnä täytti minut kaipauksella mereen, silläminulla oli sellainen mieltymys miltei lapsuusvuosista asti. Minäolin syntynyt meren rannalla, ja tämä seikka saattoi selittää sen,sillä aikaisemman elämäni aikana, kun olin vielä lapsi, oli minullatapana istua ikkunan ääressä katselemassa ihailevin silmin veneitävalkeine purjeineen ja kauniita laivoja korkeine, terävästi päättyvinemastoineen, mitkä yhtämittaa tulivat ja menivät. Mitä voinkaan muutakuin ihailla näitä suuria ja komeita laitoksia, jotka olivat niinvahvoja ja siroja? Miten saattoikaan olla toisin, kuin että minuttäyttäisi halu päästä niihin ja kulkea kauas yli tuon kirkkaan sinisenveden?
Kun tulin vanhemmaksi, oli käsiini sattunut joutumaan muutamia kirjoja,ja nämä viittasivat merelle — ne kertoivat ihastuttavista maista,jotka olivat sen rannalla — kummallisista ihmis- ja eläinroduista— omituisista kasveista ja puista — palmuista ja leveälehtisistäviikunapuista — Intian viikunapuusta ja apinanleipäpuusta — monistakauneista ja ihmeellisistä asioista. Nämä kirjat vahvistivat joennenkin tuntemaani taipumusta mennä kauas valtameren yli.
Muuan toinen seikka oli apuna saattamaan halun huippuunsa. Minulla olisetä joka oli vanha kippari — toisin sanoen kauppalaivan kapteeni,— ja tämän vanhan herran ilona oli koota veljensä lapset ympärilleen— meitä oli hyvä joukko — ja kertoa meille mereltä tarinoita joitakaikki olivat