Kirj.
Ivan Turgenev
Suomensi
Siiri Hannikainen
Porvoossa,Werner Söderström Osakeyhtiö,1918.
Vieraat olivat jo aikoja sitten lähteneet. Kello löi puoli yksi yöllä.Huoneessa oli jälellä enää vain isäntä sekä Sergej Nikolajevitsh jaVladimir Petrovitsh.
Isäntä soitti ja käski korjaamaan pois illallisen jätteet.
— No niin, se on siis päätetty asia, — sanoi hän istuutuen mukavamminnojatuoliinsa ja sytyttäen sikarin. Jokainen meistä kertoo ensimäisenrakkautensa historian. Te saatte alkaa, Sergej Nikolajevitsh.
Sergej Nikolajevitsh, pyylevä, vaaleaverinen, pulleaposkinen mies,katsahti ensin isäntään ja kohotti sitten katseensa kattoa kohti.Minulla ei ole koskaan ollut ensimäistä rakkautta, — sanoi hän lopuksi:— minä aloin suoraan toisesta.
— Kuinka niin?
— Aivan yksinkertaisesti. Olin kahdeksantoistavuotias, kun minä ensikerran aloin tavoitella erään aika miellyttävän neitosen suosiota,mutta minä seurustelin hänen kanssaan niinkuin ei asia olisi ollutminulle mitään uutta, aivan samoin kuin minä sittemmin seurustelintoisten naisten kanssa. Suoraan sanoen, ensimäisen ja viimeisen kerranminä rakastuin kuuden vuotiaana omaan hoitajaani, — mutta siitähän onjo hyvin kauan. Yksityisseikat meidän suhteessamme ovat jo häipyneetmuististani, ja vaikkapa minä ne muistaisinkin, niin ketäpä ne voisivathuvittaa?
— No, mitä me sitten teemme? — alkoi isäntä. — Minun ensimäisessärakkaudessani on myöskin hyvin vähän mielenkiintoista. Minä en ollutrakastunut kehenkään, ennenkuin tutustuin Anna Ivanovnaan, nykyiseenvaimooni — ja meillä kävi kaikki hyvin, kuin voideltuna — isätkihlasivat meidät, me rakastuimme hyvin pian toisiimme ja menimme tuotapikaa naimisiin. Minun satuni on siis parilla sanalla kerrottu, jaminun täytyy myöntää, että herättäessäni tämän kysymyksen minä, hyvätystävät, ajattelin etupäässä teitä, en tahdo sanoa vanhoja, mutta eienää juuri aivan nuoriakaan vanhojapoikia...
— Kenties teillä on meille jotain huvittavaa kerrottavana, VladimirPetrovitsh?
— Minun ensimäinen rakkauteni ei, totta kyllä, kuulu aivan tavallisiin,— vastasi vähän epäröiden Vladimir Petrovitsh, noin nelikymmenvuotiasmustatukkainen mies.
— Ahaa! — virkkoivat isäntä ja Sergej Nikolajevitsh yhteen ääneen. —Sitä parempi... — kertokaa.
— Olkoon menneeksi... tai ei, en minä rupea kertomaan, en ole mikäänkertojamestari. Minun tapani on kertoa joko lyhyesti ja kuivasti, taisitten laajasti ja epätodenmukaisesti, mutta jos haluatte, niin minäkirjoitan paperille kaikki mitä muistan ja luen sitten teille.
Ystävykset eivät ensin aikoneet suostua siihen, mutta VladimirPetrovitsh pysyi päätöksessään. Kun he neljäntoista päivän kuluttuataas tapasivat toisensa, oli Vladimir Petrovitsh todellakin pitänytlupauksensa.
Näin oli hän kirjoittanut vihkoonsa:
Olin silloin kuudentoista vuotias. Tapaus sattui kesällä v. 1833. AsuinMoskovassa vanhempieni luona. He olivat vuokranneet huvilan lähelläKalugan tullia vastapäätä Neskutshnij-puistoa. Minä valmistauduinyliopistoon, mutta työskentelin hyvin veltosti, kiirehtimättä.
Kukaan ei rajoittanut vapauttani. Minä tein mitä tahdoin, etenkin senjälkeen kun minut oli jättänyt viimeinen ranskalainen kotiopettajani,joka ei mitenkään voinut tottua siihen ajatukseen, että hän olipudonnut »kuin pommi» (_comme une bombe_) Venäjälle, ja niin loikoilihän päivät päästään vuoteellaan, tyytymätön ilme kasvoillaan.I