Kirj.
Ivan Turgenev
Suomensi
Helsingissä,Suomal. Kirjallisuuden Seura,1890.
Pietarissa eräänä talvena alkoi karnevaali ja jo ensimmäisenä päivänäminut kutsuttiin päivälliselle erään paraimman ystäväni luo. Siihenaikaan, kuin me olimme koulukumppaneja, oli hän meidän mielestämme arkaja kaino kuin nuori tyttö; mutta sittemmin hän osoitti, että kainousoli kaikkein vähimmin hänen vastuksinansa. Nyt hän jo on kuollut, kutenuseimmat muutkin minun silloisista kumppaneistani.
Paitsi minua olivat herra Konstantin Aleksandrovits Asanov ja erässiihen aikaan kuuluisa kirjailija luvanneet tulla. Se kuuluisakirjailija ensin odotutti itseään hyvin kauan ja viimein lähettisanan, että hän ei voinutkaan tulla, mutta hänen sijaansa tuli pienivaaleaverinen herra, tuollainen ainiaan valmis, kutsumaton vieras,jollaisia Pietarissa on niin runsaasti.
Päivälliset kestivät sangen kauan, isäntä ei säästellyt viinejänsäja ne alkoivat kohta näyttää tavallista vaikutustansa. Kaikki, mitäitsekullakin meistä oli mielessä — ja kelläpä ei olisi mitään? — tulivähitellen ilmi. Isännältä katosi kainouden vivahdus kasvoista ja kokose umpimielisyys käytöksestä, joka muuten oli hänellä tapana. Silmätpaloivat rohkeasti ja röyhkeästi, ja halpamainen, melkeinpä raaka hymyleikitteli hänen huulillansa. Valkoverinen herra nauroi tuon tuostakinrumaa naurua ja välistä aina kuului hänen kurkustaan omituistavinkumista. Mutta enimmän minä kummastelin kolmatta pöytäkumppania.
Herra Asanov, jonka käytös muuten aina oli erittäin kohtelias jasievä, alkoi nyt äkisti pöyhkeillä ja heittelehtiä kuin huonomaalaisnäyttelijä, pyyhkieli lakkaamatta käsillään otsaansa jatukkaansa perin teeskentelevästi, kehui tuttavuuttansa ylhäistenkanssa ja puhui alinomaa eräästä sedästä, joka muka oli hyvinarvokas ja ylhäinen mies. Minä tuskin enää voin tuntea häntä. Hänkoetti pilkatakin meitä ja yleensä osoitti niin vähän kunnioitustaseurakumppanejansa kohtaan kuin suinkin mahdollista.
Hänen hävytön käytöksensä saattoi minut viimein pahastumaan.
"Kuulkaas, hyvä herra", sanoin minä, "koska me nyt olemme niinmitättömät teidän silmissänne, niin olisi varmaankin paras teidän mennäylhäisen setänne luo. Vai eikö hän ehkä ota teitä vastaan?"
Asanov ei vastannut, jatkoi vain teeskentelevää käytöstänsä.
"Ja mitä ihmisiä nämä ovat", sanoi hän, "eihän näillä ole tuttujayhdessäkään ylhäisessä perheessä eikä ainoatakaan tosi hienoanaista tuttuna! Mutta katsokaas, minulla", riemuitsi hän, temmatenrintataskustaan esiin suuren lompakon ja lyöden sitä kämmenellään,"tässä on minulla koko tukku kirjeitä nuorelta tytöltä, jonka vertaa teette löydä koko maailmasta!"
Isäntä ja valkoverinen herra eivät pitäneet lukua Asanovinkerskailemisesta. He pitivät toinen toistaan kiinni nutun napeistaja kertoivat kumpikin omaa historiaansa, mutta kuulematta kumpikaantoisensa puhetta.
"Se on turhaa kerskaamista, te ylhäisen sedän veljenpoika", sanoinminä, siirtyen vähän lähemmäksi häntä. "Teillä ei suinkaan ole kirjeitäminkäänlaisia, luulen minä."
"Vai niin, luuletteko? tekö?" vastasi hän ja katsoi minuun, ylpeästihymyillen. "No, mitä nämä sitte ovat?"
Hän avasi lompakkonsa ja näytti kymmenkuntaa kirjettä, joiden kuorissaoli hänen nimensä.
"Tuon käsialan minä ihan varmaan tunnen", ajattelin minä heti.
Tätä kirjoittaessani tunnen häpeän punan no