Kirj.
I. S. Turgenev
Venäjänkielestä suomentanut
Maila Talvio
Helsingissä,Kustannusosakeyhtiö Otava,1896.
Oli tyyni, kesäinen aamu. Aurinko oli jo noussut taivaan kirkkaanlaen korkeuteen, mutta kaste kimmelsi vielä vainioilla. Lemuavatuoreus leijaili laaksosta, joka vasta oli herännyt unestaan, javarhaiset linnut visersivät metsässä, joka liikkumattomin lehvin kylpikasteessaan. Ylenevien vainioiden päässä, joilla ruis juuri alkoiheilimöidä, näkyi kummulla pieni kylä. Tuota kylää kohti, pitkin kapeaakylätietä, asteli nuori nainen. Hänellä oli yllään valkea kesäpuku,päässä pyöreä olkihattu ja kädessä päivänvarjostin. Hiukan etempänäseurasi häntä palvelijapoika.
Nainen asteli hitaasti ja ikäänkuin nauttien kävelystä. Ympärillä,korkean rukiin pinnalla, vaihtelivat hopeanvihriät ja punertavatvärit. Aaltoillessaan tähkäpäät hiljaa kahisivat. Ilmassa visertelivätleivoset. Nuori nainen tuli kotikylästään, joka oli virstan päässäsiitä kylästä, johon hän suuntasi kulkunsa. Hänen nimensä oliAleksandra Pavlovna Lipin. Hän oli leski, lapseton, varakas, ja asuiyhdessä veljensä Sergei Pavlovitsch Volintsevin kanssa, joka olivirastaan eronnut esikunta-ruotumestari. Tämä oli naimaton ja hoitisisarensa maatilaa.
Aleksandra Pavlovna saapui kylään, seisahtui viimeiselle mökille, jokaoli matala ja rappeutunut, huusi luokseen palvelijapojan ja lähettihänet sisään kysymään emännän terveyden tilaa. Poika palasikin pian,seurassaan vapiseva, valkopartanen ukko.
— No, mitä kuuluu? kysyi Aleksandra Pavlovna.
— Vielä se on hengissä… vastasi ukko.
— Saako astua sisään?
— Miksei, kyllähän sitä…
Aleksandra Pavlovna astui mökkiin. Siellä oli ahdasta, savuista,ummehtunutta. Joku käänteli ja ähki vuoteella. Aleksandra Pavlovnakatseli ympärilleen ja näki puolihämärästä pörröisen, ryysyihinkäärityn akan pään. Sairaan rinta oli peitetty raskaalla sarkatakilla,hän hengitti vaivaloisesti ja liikutteli heikosti laihoja käsiään.
Aleksandra Pavlovna likeni akkaa ja kosketti kädellään hänen otsaansa.
Se oli polttavan kuuma.
— Miten sinä nyt jaksat, Matriona? kysyi hän, nojaten vuoteen laitaan.
— Voih! ähki sairas katsellen Aleksandra Pavlovnaa. — Huonosti,huonosti, hyvä rouva! Kuoleman hetki tuli, rouva kulta.
— Ehkä sinut, Matriona, sentään hyvä Jumala vielä parantaa. Oletko sinäottanut niitä rohtoja, joita sinulle lähetin?
Akka voihki tuskallisesti eikä vastannut. Hän ei ollut kuullutkysymystä.
— On se niitä ottanut, vastasi ukko, joka oli seisahtunut ovelle.
Aleksandra Pavlovna kääntyi hänen puoleensa.
— Eikö hänellä täällä ole apunaan ketään muuta kuin sinä?
— Onhan tuo tyttö, hänen lapsenlapsensa, mutta se ei pysy sisällä.Ei viitsi istua paikoillaan, senkin heilakka. Jos pyytää mummo vettäjuodakseen, niin tuskin viitsisi sitäkään antaa. Ja minä taas olenvanha, mitä minusta!
— Mutta entä jos muuttaisimme hänet minun sairashuoneeseeni?
— Ei. Mikä häntä sinne kuljettaisi. Sama se, missä kuolee. Johan tuoon tarpeekseen elänyt. Jumala tahtoo jo pois. Ei hän enään vuoteeltaannouse. Häntä vielä sairashuoneeseen! Jos häntä ruvetaan liikuttamaan,niin hän kuolee käsiin.
— Voih, äänteli sairas, — rouva kulta, pidä huolta tyttöraukastani!
Meidän herrasväkemm