Produced by Tapio Riikonen
Kyläinen tarina
Kirj.
Saksankielestä ["Der Lauterbacher"] mukaillen suomentanut Kustaa
Karjalainen [A. O. G. Genetz]
K. E. Holm, Helsinki, 1877.
Venäjän kirkonkellot soivat heleästi [kylässä oli sekä venäläinen ettäluterilainen kirkko]; niiden sävelet kaikuivat yhä kauemmaksikeskipäivän valaisemaan seutuun; ihmiset palasivat työstään kotiinpäivälliselle. Nuori, solakka mies oli tullut kaupungilta päin tietämyöten. Hän oli kaupunkilaisen tavalla puettu ja kädessään oli hänellämustankirjava pahkakeppi, johon monta nimeä oli piirretty. Nähdessäänkirkonkylän levenevän edessään seisattui hän, kuunteli kellon soitantoaja katsoi ympärilleen niihin kukoistaviin tuomistoihin, jotka olivatkylän kummallakin puolen. Hän tervehti kansaa, joka tuli hänellevastaan vainiolta, erinomaisella ystävyydellä, aivan niinkuin olisiheidät tuntenut. Ihmiset kiittivät iloisesti ja katsahtivat kaikkivielä kerran taakseen hänen jälkeensä, arvellen, että se on varmaanjoku kyläläinen, joka kaukaisilta matkoilta kotiin palajaa; hän olimuka heitä niin tarkkaan silmäillyt, eivätkä häntä kuitenkaantunteneet.
Kun kellon viimeiset sävelet olivat vaienneet, kun pellolla kaikki oliäänettä, ei yhtään ihmistä enää näkyvissä ja ainoastaan leivotriemuilivat korkealla ilmassa, silloin vieras istuihe tienvarrelle,katseli vielä kauan kylään päin, otti viimein muistikirjan esille jataaskin katsahdellen ympärilleen kirjoitti siihen:
"Kreikan ja Rooman kansat! Kyllä korkealle kajahtelivat voittoriemunneja raikahtelivat sotatorvenne, mutta kristinusko yksin kaivoi malminsyvältä maan povesta ja kohotti sen korkealle ilmaan heilumaan jakaikuansa kauas levittämään, hartautta, iloa ja surua herättämään.Kyllä ihanasti lienevät kanteleet ja rummut Jerusalemin temppelissäsoineet; mutta nyt ei ole enää vaan yksi temppeli maan päällä,tuhansittain on kristinusko niitä pystyttänyt kaikkialle… Minusta olitaannoin, niinkuin kellot olisivat kaiullaan ilmoittaneet minun tuloniuuteen määräpaikkaani, niinkuin Jumalan ääni olisi minulle huutanut:terve tultuasi! Kyllä ihmetellen loitte katseenne taaksenne, te hyvätihmiset, ettekä tietäneet, mikä meidän keskinäinen välimme tuleeolemaan. Oi, voisinko saada näiden ihmisten sielut kokonaan valtaani,niin tahtoisin päästää heidät sitkeästä taikauskostaan ja antaa heidänmaistaa hengen puhtaita iloja. — Mutta tuolla he käydä köntivät, jasamoin kuin eläin, joka kulkee heidän edellänsä, eivät halua muutamitään kuin ravintoa ruumiillensa… Tämä siis on se paikka, jossa uusielämä minulle alkaa: nämä notkot ja peltomaat, millä ajatuksillahanminä niitä vielä kerran silmäilen! Ah, maa on kaikkialla ihana ja iloatuottava, missä kukkasia on. Ja vaikk'eivät ihmiset minua ymmärtäisi,ymmärrät sinä minut kumminkin, sinä ijänkaikkinen Luoja, ja hymyiletminulle lempeästi kun kuuntelen hiljaisia ilmaisemias… Tuollaseisovat puut soreasti kukkien, ja kylästä kuulen lasten iloa, lasten,joiden sydämiin minun tulee heittää sivistyksen valon säteitä…"
Hän herkesi kirjoittamasta; sauvaansa katsellen sanoi hän hiljaaitsekseen: "Joka haaralle olette hajonneet, te nuoruuteni kumppalit,muuta ei ole minulle teistä jäänyt, kuin tähän piirretyt nimenne, janiiden kanssa minä nyt astun uuden elämäni kynnykselle, te kaikki minuaseuraatte näkymättöminä. Minä lähetän teille sydämestäni tervehdyksenkevätilmaan, kaikukoon se teille vastaan lintuisten suusta javirvoittakoon mieltänne!"
Äkkiä nousi hän seisaalleen ja kulki kylään.
...